Rakasta maanantaita

Rakastan maanantaita. Maanantai on uusien jännittävien tapahtumien alku. Kun herään maanantaiaamuna repeän lähes liitoksistani innostuksesta. Miksi? Koska järjestin elämäni siten että maanantait ovat uusia alkuja jolloin mitä vaan voi tapahtua.

Ei se aina näin ole ollut. Lopetin koulun ysiluokan jälkeen ja aloitin rakennustyömaalla 16-vuotiaana. Tein niitä paskahommia jota kukaan muu ei halunnut tehdä. Mulla ei ollut koulutusta, kokemusta, ei mitään. Joten työni oli asbestisaneerausta. Pieniä vessoja hirveässä lämmössä sinisessä puvussa maski päässä. Porailin vessakaakeleita alas ja poistin asbestin hiomalla.

Vihasin työtäni. Vihasin elämääni. Joka aamu heräsin iso musta angstinen pallo vatsassa. Ahdisti. Mutta mitä tehdä kun ei osaa mitään muuta. Noin vuoden jälkeen yritys tarjosi homman Tukholman metroon, tunnelien siivoamiseen. Metron kaltaiset lehdet olivat paloriski ja tehtävä oli poistaa lehdet ja muut potentiaalisesti palovaaralliset materiaalit tunneleista.

Vihasin työtäni. Vihasin elämääni. Joka aamu heräsin iso musta angstinen pallo vatsassa. Ahdisti.

No tämä uusi työtehtävä oli mielestäni hullu upgrade asbestihommista joten suostuin välittömästi. Joka yö kävelimme roskankeräyskepeillä ympäri Tukholman laajaa metroverkostoa ja keräsimme roskat pois. Meitä oli iso remmi suomalaisia ja siellä läppä lensi ja spekuloimme muun muassa mitähän tästä nuoresta Räikkösestä tulee. Häkkinenhän oli äskettäin voittanut tuplamestaruuden. Palkka tuli pimeenä suoraan käteen ja oli aika kivan kokoinen. Sen lisäksi päivät olivat vapaat. Ainoa ongelma oli tietysti päivittäinen yksinäisyys. Kaikki kaverithan olivat päivisin hommissa. Vaikka työtehtävät olivat muuttuneet musta aukko vatsassani kummitteli edelleen. En halunnut tehdä tätä. Mutta jälleen kerran en tiennyt mitä asialle voisi tehdä.

Kuinka ahdistus luotsasi minua muutokseen

Käännöspiste tuli noin vuoden jälkeen kun ruotsalainen, noin viisikymppinen työkaveri purkasi angstinsa vähän läpällä mutta silti vakavana. “Noh, liian myöhästä tässä muutakaan on tehdä tässä elämässä. Näin kai se sitten meni. Roskankerääjä”. Hän naurahti ja haki hermostuneena katsekontaktia.

Omat hengitystieni meni lukkoon ja koin niin valtavaa ahdistusta etten saanut henkeä ja lähes oksensin. En minä halunnut seistä viisikymppisenä ja ilmaista tuollaisia asioita menetetystä elämästä. Halusin tulla joksikuksi. Mutta ei sitä tuolla tullut tapahtumaan.

Omat hengitystieni meni lukkoon ja koin niin valtavaa ahdistusta etten saanut henkeä ja lähes oksensin.

Pari viikkoa tapahtuneen jälkeen hain takaisin kouluun jotta saisin lukion tehtyä. Olin päättänyt onnistua. Isosti. Joten tutkin yliopistokatalogeista mihin yliopistoon olisi vaikeinta päästä sisään. Ruotsin kovamaineisin koulu oli Tukholman Kauppakorkeakoulu. Jotta olisi varma paikasta piti olla lukiosta luonnontieteiden opinnot (pitkä matikka ym.) ja keskiarvo 10.0.

Ruotsissa yliopistoon ei haeta pääsykokeilla vaan lukioarvosanoilla. Keskiarvo 10 oli jo sinänsä todella iso haaste mutta asiaa vaikeutti vielä karu tosiasia että Kauppakorkeakoulu oli muuttamassa käytäntöjä siten että eivät hyväksyisi enää opiskelijoita jotka eivät olleet edenneet lukioon suoraan yläasteelta. Käytäntö oli muuttumassa kolmen vuoden kuluttua mikä tarkoitti että minun oli pakko vetää koko lukiokompetenssi kahdessa vuodessa ja onnistua vielä 10 keskiarvolla.

Ensimmäinen haaste – lukio

Periaatteessa mulla oli yksi mahdollisuus onnistua täydellisesti kahdessa vuodessa. Tässähän oli haaste. Lukujärjestys oli seuraava (vieläkin tallella), maanantaista torstaihin 08.00-21.00 ja perjantait 08.00-16.00. Viikonloppusin piti sit lukea ja tehdä tehtävät joita ei kerinnyt viikolla. Opiskelin, ja opiskelin. Olin lähes maanisen motivoitunut päästä pois roskankeräämisestä ettei mikään voinut pysäyttää minua. Ensimmäisellä lukukaudella olin päivät koulussa, yöt keräämässä roskia ja siinä välissä parin tunnin unet. Tämä järjestely oli yksinkertaisesti liikaa, eikä minulla ollut varaa ottaa alle 10 arvosanaa joten ensimmäisen lukukauden jälkeen menin pomolle ja ilmoitin lopettavani. Vastaus: “Joo, lähde hemmettiin täältä, se on fiksu päätös”. Ja minähän lähdin.

Ensimmäisellä lukukaudella olin päivät koulussa, yöt keräämässä roskia ja siinä välissä parin tunnin unet.

Kolmannella lukukaudella epäonnistuin “Ruotsi C” kurssilla ja arvosanaksi tuli 9. Panikoin. Koko tulevaisuuteni Kauppiksessa oli vaakalaudalla. Pyysin opettajalta minkä tahansa ekstratehtävän jotta voisin nostaa kympin tasolle. Olin tehnyt komparatiivisen analyysin uutisista ja mietin että ainoa tapa nousta kymppiin on tehdä jotain maagista. Joten soittelin ja soittelin tunnetulle kolumnistille joka viimein vastasti ja sain 10 minuutin haastattelun hänen kanssaan. Toimittaja oli Jan Helin, Aftonbladetin entinen päätoimittaja. Kakskymppinen pikkupoika vei opettajan pöydälle haastattelun ruotsin isoimman iltapäivälehden toimittajan kanssa. Sain 10.

Kahden vuoden kuluttua kädessäni oli arvosanat. 10. Suoraan asbestikammioista ja metrotunneleista kympit fysiikassa, matikassa, kemiassa ja kaikissa muissa aineissa. Hain Tukholman kauppikseen ja pääsin sisään.

Päästyäni sisään jatkoin opiskelua, motivoituneempana kuin koskaan. Hain oikikseen ja luin samaan aikaan siellä vuoden kunnes päätin että on taas aika vähän rauhoittaua ja että tulevaisuus olisi parempi kauppisgradulla. Vaikka juridiikka olikin jossain määrin hauskempaa.

Työelämässä ahdistus palasi

Sain ensimmäisen työpaikkani rahastosta Tukholmasta jossa pääsin tekemään kansainvälisten investointipankkien kanssa hommia ja muutin sen jälkeen Helsinkiin ja firman Suomen toimistoon. Noin kuuden vuoden jälkeen koin jälleen kerran angstini palaavan. Ei ollut hauskaa enää herätä maanantaiaamuna. Tässä vaiheessa tiesin mitä pitää tehdä. Lopettaa. Kyllä ne asiat aina järjestyy.

Tässä vaiheessa tiesin mitä pitää tehdä. Lopettaa. Kyllä ne asiat aina järjestyy.

Lopetin, ryhdyin yrittäjäksi start-up maailmaan ja taas maanantai olivat mukavia ja angsti poissa. Osittain. Yrittäjän elämä oli uskomattoman haasteellista mutta vapauden tunne ja se fiilis loputtomista mahdollisuuksista löi kaiken.

Yrittäjyys on siitä lähtien vienyt minua ympäri maailman, tutustuttanut minut mahtaviin ihmisiin ja tuonut takaisin elämän ilon.

Maanantait ovat jälleen parhaat päivät. Joten kulje omaa tietäsi ja löydä tie rakastamaan maanantaita. Ne ovat ensimmäiset päivät viikoista koko loppuelämäsi ajan.

Lisäys (30.6.2019) – Myös yrittäjyydessä oli omat haasteensa jotka jouduin kokemaan kun en lopettanut ajoissa vaan ajauduin totaaliseen uupumukseen, josta sitten joudun löytämään merkityksellistä tekemistä. Minusta tuli lopulta puhuja sekä start-up coachi. Loppu hyvin kaikki hyvin. Toistaiseksi.

Tomi